Järkevä ja tasapainoinen maahanmuuttopolitiikka

Olen itse työskennellyt kohta 14 vuotta Suomen maahanmuuttohallinnossa. Tällä hetkellä viimeiset neljä vuotta Maahanmuuttoviraston kansalaisuusyksikössä tehden kansalaisuuspäätöksiä ja kansalaisuusilmoituspäätöksiä.

Olen itse välttänyt työnikin takia aina tarkasti osallistumasta ns. maahanmuuttokeskusteluun mutta olen aina ollut syvästi pettynyt tämän ns. "keskustelun" tasoon sitä seuratessa. Lähinnä se on ollut viime vuodet erilaisten äärimmäisten mielipiteiden huutamista toisten päälle ja yleensä tiukasti irti tosiseikoista, kokonaisuuden huomioimisesta ja rauhallisesta harkinnasta mikä on inhimillistä tai maan etu.

Ensinnäkin pitäisi erottaa mitä otsakkeen maahanmuuttopolitiikka alle oikein kuuluu. Sinne kuuluu erilaisia oleskelulupa-asioita, turvapaikka-asioita, kansalaisuusasioita jne. Mutta yleensä keskustelu painottuu joko turvapaikanhakijoihin tai työperusteisen maahanmuuton vastustamiseen "koska ne toiset vie meidän työpaikat" -tyyliin.

Omasta mielestäni meillä on vara sekä kiristää että löysätä maahanmuuttopolitiikkaamme osa-alueesta riippuen.

Työperusteisen maahanmuuton tarve on heikon ja yhä väistämättä heikkenevän huoltosuhteen takia välttämättömyys jo nyt. Suomi tulee tarvitsemaan työntekijöitä ulkomailta ja monet alat (esim. puhtaanapito, kuljetus, ravintolatoiminta ja hoiva-ala) työllistävät paljon ulkomaalaisia tälläkin hetkellä eikä heidän työpanostaan pystyttäisi kantasuomalaisten toimesta korvaamaan. Samoin korkean tuottavuuden vientisektorilla toimivat tietotyöstä ja osaamisesta elävät yritykset tarvitsevat palvelukseensa parhaan mahdollisen henkilöstön siitä riippumatta mistä työntekijät tulevat. Ei avoimilla markkinoilla toimiva yritys voi tyytyä siihen mitä se kotimaisilta työmarkkinoilta löytää. Menestyäkseen kansainvälisessä kilpailussa yrityksen täytyy rekrytoida parhaat mahdolliset osaajat.

Työperusteisen maahanmuuton tarve Suomessa on aivan ilmeinen ja sen vastustaminen rajat kiinni -asenteella on täysin typerää ja vastuutonta populismia. Valitettavasti se toimii oikein hyvin osaan ihmisistä.

Yksi konkreettinen toimi työperäisen maahanmuuton helpottamiseksi ja nopeuttamiseksi olisi luopua byrokraattisesta ja protektionistiseen maailmaan kuuluvasta työlupien tarveharkinnasta. Jo selvitysmies Norrback vuonna 2008 esitti tarveharkinnasta luopumista mutta asia hautautui tuolloin alkaneen talouskriisin alle ja hallinnon normaaliin muutosvastarintaan luopua asemastaan ja kerran sille uskotusta tehtävästä vaikka tehtävä ei palvelisikaan niitä tavoitteita joita tehtävää luotaessa on sillä kuviteltu olevan. Työlupien tarveharkinta pitkittää ajallisesti merkittävällä tavalla oleskelululupaprosessia ja nostaa sen kustannuksia tuottamatta vastaavaa hyötyä. Tarveharkinta saattaa monessa tapauksessa pitkittää oleskeluluvan käsittelyä niin pitkään, että koko suunnitellun työtehtävän tarve ehtii kadota mutta tarveharkinta ei kuitenkaan kykene estämään työntekijöiden hyväksikäyttöä tai työehtojen polkemista.

Tarveharkinta on yksi haitta muutoinkin imagotutkimuksissa epäkiinnostavaksi arvioiduilla työmarkkinoillamme ja hidastaa omalta osaltaan työmarkkinoidemme muuttumista kansainvälisemmiksi. Jos yritys haluaa rekrytoida jonkun osaajan EU-alueen ulkopuolelta niin se ei ryhdy siihen huvikseen vaan tarpeesta koska EU-alueelta rekrytoiminen olisi niin paljon helpompaa jos halutun kaltainen osaaja olisi kohtuudella saatavissa.

Sen sijaan kansalaisuuslain osalta näen lieville kiristyksille tarvetta. Periaatteessa kansalaisuuslain mukainen asumisaika on viisi vuotta. Kuitenkin eduskunta on halunnut kielitaidon merkitystä korostaessaan kansalaisuuslain 18 a § kautta käytännössä lyhentää asumisajan useimmissa tapauksissa neljään vuoteen. Tämä on varsin lyhyt aika pääsemiseksi sisälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämäntapaan. Vain neljän vuoden asumisella ennen kansalaistamista elämä voi olla vielä vakiintumatonta monelta osin ja en näe itse pahana vaikka asumisaikavaatimusta kiristettäisiin lievästi, 1-2 vuodella nykyisestä. Myös sitä vaihtoehtoa, että kansalaisuutta saisi hakea vasta pysyvän oleskeluluvan saatuaan tulee vakavasti harkita. Tämä jo sinällään johtaisi asumisaikavaatimuksen kiristymiseen nykyisestä.

Sen sijaan en ole pääsääntöisesti samalla kannalla kuin Tasavallan Presidentti valtiopäivien avajaispuheessaan 2017 kaksoiskansalaisuutta kohtaan kohdistamastaan arvostelusta.

Ajattelen itse, että nykypäivänä kun ihmiset solmivat avioliittoja aiempaa enemmän eri maiden kansalaisten välillä ja tekevät työuraansa ja asuvat useassa maassa elämänsä aikana niin kaksoiskansalaisuus on luonteva seuraus tästä elämäntavasta.

Jos elämä jakaantuu luontevasti työn ja perhe-elämän seurauksena useamman maan välille ja tilanne vielä vaihtelee synnynmaan ja uuden asumismaan välillä useastikin elämän aikana niin on helpompaa yksilölle ja hänen perheelleenkin järjestää elämänsä ja turvata oikeutensa kaksoiskansalaisuuden kautta.

Jotkut sanovat, että ihmisellä ei voi olla kahta isänmaata. Olen eri mieltä! Sellaisen arvion kokisivat syvästi loukkaavaksi ne lukuisat ulkosuomalaiset jotka ovat sekä Suomen että uuden kotimaansa kansalaisia. He ovat yhtä aikaa ylpeitä suomalaisuudestaan ja Suomen passistaan mutta samalla oman nykyisen asuinvaltionsa lojaaleja kansalaisia ja täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Samalla tavoin tänne muuttava maahanmuuttaja voi päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja kokea suomalaisuuden yhtä rakkaaksi ja tärkeäksi kuin oman synnyinmaansa kansalaisuuden. En näe mitään syytä kategorisesti vastustaa kaksoiskansalaisuutta periaatteessa. Lähinnä keskustelu tulee rajata siihen, että onko yhteiskunnassa jotain sellaisia avaintehtäviä joissa syntyperäisellä tai vain yhden valtion kansalaisuudella on merkitystä.

Perhevapaauudistus toteutettava viipymättä

Olen itse kolmen pienen lapsen ruuhkavuosia elävä isä ja yksi pahimmista pettymyksistäni tällä vaalikaudella on ollut perhevapaauudistuksen kaatuminen. Josta oma puolueeni surukseni on myös vastuussa.

Minulle itselleni on perhettä perustettaessa ollut alusta asti selvää, että vanhemmuuden vastuut kuuluvat molemmille vanhemmille tasapuolisesti ja siihen sisältyy myös perhevapaiden tasapuolinen jakautuminen vanhempien välillä. Olen itse pitänyt aina kaikki isälle kuuluvat vanhempainvapaapäivät ja lisäksi ollut kahden vanhimman lapseni kanssa myös yhteensä seitsemän kuukautta kotihoidontuella. Nuorimmaisemme kanssa en ole vielä ehtinyt pitää hoitovapaata mutta aion toimia hänen kanssa samoin kuin kahden vanhemman veljensä kohdalla.

Olen joutunut luopumaan viisinumeroisesta summasta saamatta jäänyttä palkkaa kotihoidontukijaksojen aikana mutta koen, että se on silti ollut elämäni paras sijoitus.

Olen nähnyt omassa elämässäni miten luontevasti omat poikani suhtautuvat isään hoitajanaan ja miten paljon yhdessä vietetty aika lähentää lapsia ja vanhempia verrattuna siihen, että isä olisi vain hahmo joka vilahtaa lasten elämässä tunnin-pari ennen iltatoimia ja viikonloppuisin.

Suomessa on erittäin sukupuolittuneet työmarkkinat ja sen mukainen asenneilmasto. Esimerkiksi vientialojen miesvaltaisilla työpaikoilla perhevapaita pitävää miestä katsotaan edelleen "kieroon" ja vastaavasti lasten hoitovastuun katsotaan kuuluvan nimenomaan naiselle. Samoin sosiaali- ja terveysalojen työntekijöistä ja opiskelijoista valtaosa on naisia ja niiden töiden katsotaan olevan nimenomaan "akkojen töitä". Eikä tämä asenneilmapiiri ole vain miesten mielissä vaan se on syvään juurtunut myös merkittävälle osalle naisia.

Tämä ei ole lasten, perheiden eikä yhteiskunnan etu. Lasten tasapainoisen kasvun ja perheiden hyvinvoinnin varmistamiseksi on välttämätöntä, että isät ovat nykyistä enemmän perhevapailla. Lasten hoitovastuun perheissä tulee olla yhtäläinen. Kumpikaan sukupuoli ei ole automaattisesti toista parempi tai velvoitetumpi kantamaan hoitovastuuta lapsista.

Kun muissa pohjoismaissa on otettu käyttöön pitempiä isälle kiintiöityjä perhevapaajaksoja niin ne eivät ole jääneet käyttämättä vaan perhevapaat ovat alkaneet jakautua tasaisemmin. Tästä ovat hyötyneet sekä lapset paremman isäsuhteen ja roolimallien muodossa sekä työelämä ja yhteiskunta ylipäätään kun on alettu pitää luonnollisena sitä, että molemmat vanhemmat osallistuvat yhtäläisesti lasten hoitoon ja kasvatukseen. Hyvin nopeasti se mikä oli ennen harvinainen poikkeus onkin asenteiden tasolla alkanut olla uusi normaali.

Juuri tätä suomalaisessakin yhteiskunnassa tarvitaan. Liki ikiaikaiselta tuntuvasta ja naurettavan vanhanaikaisesta jaosta miesten ja naisten aloihin pitää päästä eroon niin työelämässä kuin koulutuksessa ja yksi tärkeä, ehkä tärkein väline siihen on perhevapaauudistuksen tekeminen ja perhevapaiden tasapuolinen jakaminen vanhempien välillä. Tämän muutoksen aikaansaaminen tulee pitkällä aikavälillä pienentämään palkkaeroja eri alojen ja sukupuolten välillä sekä takaa lapsille kokonaan uudenlaisen roolimallin siitä mitkä ovat isän ja äidin roolit ja tehtävät kasvatuksessa. Kun ajastaan jälkeen jääneet käytänteet saadaan katkaistua niin hyvin nopeasti meillä Suomessakin aletaan ihmetellä, että "miten tämä asia on jotenkin muuten voinut ikinä ollakaan".

Alkuun perhevapaiden nykyistä tasapuolisempi pakollinen jakaminen vanhempien välillä tulee aiheuttamaan myös vaikeuksia joillekin perheille joissa palkkaero vanhempien välillä on iso tai vain toisella ylipäätään on töitä. Mutta hyödyt perhevapaiden tasapuolisesta jakamisesta ovat niin suuret, että muutos pitää tehdä mahdollisista tilapäisistä vaikeuksista huolimatta.

Tiedän, että osa oman puolueeni väestä ajattelee täysin toisin kuin minä tästä asiasta mutta en suostu kumartamaan isojakaan puolueen sisäisiä äänestäjäryhmiä koska näen muutoksen tarpeen täysin välttämättömänä ja koen oman puolueeni ajautuneen ns. historian väärälle puolelle tässä asiassa tällä vaalikaudella. Kokoomus, sosiaalidemokraatit, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP ovat kaikki perhevapaauudistuksen kannalla ainakin jossain muodossa joten sen toteutuminen ei ole kyseenalaista, vain malli ja aikataulu on. Olen itse valmis työskentelemään minkä tahansa poliittisen ryhmän kanssa oman puolueen kannoista piittaamatta jos pystyn edistämään perhevapaauudistuksen toteutumista.

Ei pankkiunionia tai velkojen yhteisvastuuta EU-maiden välillä

Meitä suomalaisia johdetaan harhaan monissa EU-alueen talouspolitiikan uudelleenjärjestelyistä keskusteltaessa. Jos kyse on pankkiunionista tai ylipäätään velkojen yhteisvastuusta EU-valtioiden välillä niin asiat esitetään julkisessa siinä valossa, että kyse on vain teknisistä kysymyksistä ja ratkaisuista joilla hoidetaan tilanteesta riippuen joko jotain aktiivista kriisiä joka on päällä tai varaudutaan johonkin mahdollisesti tulevaan kriisiin.

Kuitenkin jo yli 200 vuotta sitten Alexander Hamilton Yhdysvaltain ensimmäisenä valtiovarainministerinä näki tärkeimmäksi tehtäväkseen luoda keskuspankki ja yhteinen valtionvelka josta kaikki osavaltiot ovat yhteisesti vastuussa. Hän oli vahvan liittovaltion ja vahvan liittohallituksen kannattaja, joka näki taloudellisen yhteisvastuun eri muodoissaan keinona luoda kiinteä ja peruuttamaton poliittinen liitto.

Kun nyt yli 200 vuotta myöhemmin käydään keskustelua pankkiunionista tai velkojen yhteisvastuista niin järkiään julkisesta keskustelusta jätetään pois olennaisia kysymyksiä:

Mitä markkinoidut ratkaisut tarkoittavat poliittisesti? Mihin ne johtavat tai mihin vastaavat järjestelyt historiassa ovat johtaneet? Onko näillä poliittisilla seurauksilla myös kansan tuki EU-jäsenvaltioissa vai käytetäänkö kenties taloudellisen yhteistyön muotoja tahallaan tiiviimmän poliittisen yhteistyön aikaansaamiseksi kun riittävää tukea poliittisen liiton aikaansaamiseksi ei muuten arvella olevan?

Oma arvioni on, että osa Suomen eliitistä ja monet Brysselin eliitin edustajat ovat lukeneet Hamiltonin perusteesit hyvinkin tarkasti ja toteuttavat tältäkin osin Yhdysvalloissa tapahtunutta kehitystä nyt 2000-luvun Euroopassa. Sinälläänhän tämä on poliittisesti ymmärrettävää. EU:n jäsenvaltioista osalla on vuosisatainen historia itsenäisiä ja kansallisylpeyttä tuntevina kansakuntina.

Niiden kansalaiset eivät hyväksy ajatusta yhtenäisestä liittovaltioista, Euroopan Yhdysvalloista jos se sanotaan ääneen. Sellaista ajavat poliitikot häviäisit omat kansalliset vaalinsa liki missä tahansa EU jäsenvaltiossa.

Tämän johdosta eliitin edustajat niin Suomessa kuin Brysselissä ovat valinneet hiljaa hirttämis-taktiikan. Tehdään vain pieniä muutoksia kerrallaan ja markkinoidaan ne julkiseen keskusteluun pelkkinä teknillisluontoisina kysymyksinä. Näin vastarinta ei pääse nousemaan ja jonain kauniina päivänä sanotaan, että "kehitys on vain luonnollista tietä edennyt siihen pisteeseen, että liittovaltio on jo täällä, mitä te pelkäätte". Pidän tätä epärehellisenä politiikkana.

Jos on olemassa selvä poliittinen tavoite niin demokratian pelisäännöt edellyttävät, että tavoite sanotaan ääneen, oma kanta perustellaan ja sille koeteaan poliittisen järjestelmän kautta saada kansan tuki. Ja jos sitä ei tule niin sitten tavoite vain ei toteudu. En ole itse liittovaltion tai tiiviin poliittisen unionin kannattaja. Katson, että päätöksenteko tulee aina pitää mahdollisimman lähellä ihmistä ja paikallistasoa. Kannatan itse kyllä tavaroiden, palveluiden, pääoman ja ihmisten vapaata liikkumista sekä näen ylikansallisella päätöksenteolla selviä etuja ympäristösuojelun, kuluttajansuojan ja ihmisoikeuksien turvaamisen alueella. Mutta en näe, että kaikki elämänalueet kattava tiivis poliittinen unioni olisi toimivin rakenne kaikkeen tai jokin ideologinen päämäärä joka sinällään olisi arvokas tavoiteltavaksi. Toiminnallisuus ja tarkoituksenmukaisuus tulee olla kaikkien hallintorakenteiden ja päätöksentekomenettelyiden lähtökohta.

Olemme menossa pahasti harhaan jos ryhdymme rakentamaan sellaisia menettelytapoja ja rakenteita jotka ensinnäkin haittaavat markkinoiden näkymättömän käden työtä tuotannon tekijöiden laittamisessa oikeille paikoilleen (kuten rahoitussektorin nostaminen ikään kuin ulos markkinatalouden piiristä pankkeja pelastettaessa) tai jos ryhdymme järjestelyihin joissa sitoudumme kantamaan vastuuta EU-alueen muiden valtioiden kanssa muidenkin veloista. Toki tätä teemme nytkin tavallaan EKP lähes holtittoman liikkeellä olevan rahan määrän kasvattamisen kautta mutta entistä syvemmän taloudellisen yhteisvastuun kautta toteutamme tosiasiassa EU-liittovaltion muodostamisen sanomatta sitä ääneen. En halua itse edistää sellaisia päätöksiä jotka johtavat tähän suuntaan.